Köyhyysviikon tapahtumasta

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista köyhyysviikkoa. Tänä vuonna teemoina on erityisesti se, kuinka köyhyys vie mahdollisuuden suunnitella tulevaisuutta ja näkyy jokapäiväisessä elämässä. Valinnasta lääkkeiden ja ruuan välillä, mahdollisuudesta antaa lapsille tasa-arvoinen lapsuus.

Köyhyysteeman ympärille kokoonnuimme tänään Mu Pori o köyhä -tilaisuuteen, jonka järjesti Porin Teljän ja Keski-Porin seurakunnnat, Satakunnan Sininauha ja Elämän Eliksiiri. Tilaisuudessa kuulimme tänään tutkija Marja Hekkalan esityksessä termin ’erivertaisuus’.
Ihmisillä ei ole samaa mahdollisuutta vaikuttaa, ei samoja oikeuksia tai edes ihmisarvoa. Onko tällainen kehitys tullut vahingossa vai suunnitelmallisesti, jouduimme tänään miettimään.

Hekkala puhui myös elinmahdollisuuksien ja olemassaolon eriarvoisuudesta. Ihmisten todellisuudet jakautuvat yhä enemmän aina elinajan odotteesta vaikuttamisen mahdollisuuteen ja arvostukseen. Tämä ei ole sattumaa vaan kehityskulkuja, jotka on aktiivisesti luotu. Vähäosaisten ajamista yhä syvempään ahdinkoon ja köyhyyteen.

Tämän on muututtava, niin että ihmistä arvostetaan materiaa enemmän. Näkemykseen siitä, että meidän on yhteiskuntana kyettävä huolehtimaan jokaisesta, joka apua tarvitsee. Kommenttipuheenvuoroissa kuultiin kannanotto, johon on helppo yhtyä, perustulo!

Miina Sillanpäästä ja kansalaisvaikuttamisesta

”Pelkät sanat eivät riitä, tarvitaan myös tekoja” Näin on todennut Miina Sillanpää, jonka nimissä vietämme tänään kansalaisvaikuttamisen päivää. Tekoja ja toimintaa yhteiskunnan muuttamiseksi tosiaan tarvitaan. Näin yli vuosisata myöhemmin, on helppo huomata ja ajatella, ettei muutosta ole saatu aikaan ilman tekoja ja taisteluita. Naisten äänioikeus ei syntynyt itsestään, kahdeksan tunnin työpäivä ei syntynyt itsestään… esimerkkejä on lukemattomia.

Onko tätä kuitenkaan yhtä helppo muistaa omassa arkipäivässään? Miina Sillanpään päivänä on hyvä huomioida vähän tavallistakin enemmän sitä, kuinka monessa asiassa tänään – yhä enenevissä määrin tarvitaan kansalaisvaikuttamista. Aktiivisia tekoja ja toki myös sanoja. Tekoja ihmisarvoisen elämän puolesta eri yhteiskunnan osa-alueilla. 

Pidetään huolta siitä, että demokratia ja kansalaisvaikuttaminen pysyy aktiivisena yhteiskunnassa. Siitä että valta ja vaikuttaminen ei kasaannu valtaeliitille. Moniäänisyys ja vaikuttamismahdollisuudet eivät pysy itsestään. Pidetään ääntä ja tehdään tekoja niiden puolesta, joiden ääni ei kuulu. Jokaisen työtä tarvitaan.

Ja pohditaan tänään hetki tulevaisuuteen. Voidaanko meistäkin reilun sadan vuoden kuluttua sanoa, että pidimme ääntä, teimme tekoja, edistimme ihmisarvoista elämää? Että emme antaneet välinpitämättömyydelle valtaa.

Vappuna 2026

Hyvät ystävät ja toverit!

Viime kuukausina ajatukseni ovat olleet talvessa ja keväässä 1918. Olen mielessäni kulkenut Helsingin pimeitä ja kylmiä katuja. Olen kuvitellut pitkiä tunteja Helsingin Senaatintalossa – tai kuten nyttemmin kutsutaan Valtioneuvoston linnassa. Olen lukenut Kansanvaltuuskunnan pöytäkirjoja, joista melkein tuntuu vieläkin nousevan pieni tupakansavun tuoksu. Olen juoksuttanut sormeani kirjediaarin lehdillä, joissa mustekynällä on kirjattu kirje saapuneeksi ”Suomen Waltiokonttoriin” allekirjoituksella A. Valkama. 

Tuo Valkama on Tuffani eno, joka on suvun kertomuksissa elänyt Arvo-enona joka lähti Neuvostoliittoon. Hänestä olen halunnut saada tietää lisää. Matkaa olen asiakirjojen kautta saanut tehdä opiskeluvuosiin Helsinkiin, liittymiseen Kansanvaltuuskunnan palvelukseen – tarkemmin sanottuna Raha-asiainosaston apulaisjohtajaksi. Vappuna 1918 Arvo oli jo lähtenyt sodan lopputuloksen aavistaen Neuvostoliittoon. Muutaman vuoden kuluttua hänen nuori perheensä päätti kuitenkin palata kotimaahan – paluu valkoiseen Suomeen ei ollut helppoa. Kuten ”Vapaa Kansa” -lehdessä kirjoitettiin 29.11. 1921 ”Valkama on todennäköisesti palannut Suomeen luottaen rauhansopimuksen määräyksien suomaan turvaan. Mutta vapaus tässä maassa onkin ohranalainen”. Turun hovioikeus kuitenkin päätti lopulta armahtaa Arvon valtionpetossyytöksistä juurikin viitatun Tarton rauhansopimuksen nojalla. 

Ennen kaikkea olen pohtinut sitä, kuinka Lavialaisen maalaistalon poika päätyi työväenliikkeen piiriin, jossa hän mitä ilmeisimmin jatkoi työtään senkin jälkeen, kun elämä vakiintui Helsinkiin. On tietenkin mahdotonta ymmärtää kokonaisuudessaan motiiveja.  Ajattelen kuitenkin, että hän on ehtinyt kasvaessaan kuohuvien vuosien aikana nähdä paljon kurjuutta, köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja turhaa kärsimystä. 

Olen myös ajatellut sitä, kuinka onnekas Arvo oli. Hänet armahdettiin ja hän selvisi ilman pitkää vankeusrangaistusta. Samaa ei voi sanoa niin monesta muusta. Kansallisarkiston kokoelmista löytyi myös takavarikoitua aineistoa, joka on viety ”vaaralliseksi katsottujen” henkilöiden kodeistakin. Perhekuvia, puolueen jäsenkirjoja, sisäänpääsylippuja tapahtumiin, muistilappuja arkisista asioista. Asioista, jotka jäivät viimeisiksi. Viimeisiksi ennen kuin kuvassa hymyilevä ihminen tutkimatta teloitettiin. Viimeisiksi ennen kuin hänet suljettiin vankileirille. Viimeisiksi, ennen kuin työ yritettiin pyyhkiä pois ja muisto sammuttaa. Silti yli vuosisata myöhemmin muisto elää, kunnioitus elää ja perintö elää. 

Viime vuosina ihmisarvoisen elämän puolustaminen onkin tuntunut aina yhä tärkeämmältä. Tämän hallituskauden politiikka on toistamiseen ollut märkiä rättejä päin suomalaisten arkea ja elämää. Siinä, missä jo viime eduskuntavaalien jälkeen sai olla kauhuissaan tulevasta, tuskin osasi odottaa mitään tällaista. Vuosikymmeniä rakennettua hyvinvointivaltiolta on tietoisesti romutettu päätös päätökseltä. 

Köyhyys ja eriarvoisyys syvenee. Työttömyys kohoaa ja leipäjonot pitenee. Asunnottomuus kasvaa. Kielteisiä – jollei katastrofaalisia päätöksiä ja vaikutuksia on aivan valtavasti, eikä turvassa ole olleet lapset, nuoret, työikäiset, vanhukset – tai viimeisimpänä edes kuolleet. 

Uusia köyhyyteen tiputettuja lapsia on yli 30 000. Mielenterveyspalveluista ja koulutuksesta on leikattu. Nuorille ei näy toivoa työpaikoista. Työelämän heikennyksiä riittäisi pitkäänkin esitelmään, mutta varsinkin osatyökykyisten tai pitkäaikastyöttömien aseman heikennys on surkeaa. Työ ei aina kannata suojaosien poiston jälkeen. Kun työttömyysturva ja asumistuki on romutettu ja ihmisiä tiputettu toimeentulotuen varaan – on vähemmän yllättäen leikattu toimeentulotuesta. Myös jo valmiiksi riittämättömistä vanhuspalveluista on leikattu ja leikataan. Kotihoito on surkeassa jamassa ja tuoreessa kehysriihessä on sovittu korottaa perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja ympärivuorokautisen hoidon ja kotihoidon asiakasmaksuja. Viimeisenä omaiset joutuisivat jatkossa jopa maksamaan vainajiensäilytysmaksuja. Ihmisarvo ja empatia on unohdettu. Sen sijaan, että yhteiskunta huolehtisi heikommassa asemassa olevista jäsenistään viedään viimeisetkin toivon rippeet ja tuhkatkin pesästä. 

Ei me emme kaikki pärjää. Suurimalle osalle säästäminen ei ole shampanjan vaihtamista kuohuviiniin. Se on sen miettimistä saako ostettua lääkkeet vai ruuan. Se on sen miettimistä, miten lapsille saa tarjottua täysipainoisen arjen. Se on sen miettimistä mistä saa avun, kun oma jaksaminen pettää. Tilannetta ei auta valtavat leikkaukset järjestöiltä.

Miljoonan köyhyys- ja syrjäytymisriskissä olevan suomalaisen elämä ei merkitse hallitukselle mitään. Nämä päätökset eivät ole kyllästymiseen asti kuultuja ”vaikeita päätöksiä” – ne on ideologisia valintoja. Velkaantumisesta hyvinkin huolestuneella hallituksella on kyllä ollut intoa ja varaa antaa veroaleja suuryrityksille ja miljonääreille. 

Suunnan on muututtava. Vasemmistoliitossa on onneksi vaihtoehto. Vaihtoehto viimeisetkin naulat hyvinvointivaltion arkkuun naulaavalle velkajarrulle. Tie eteenpäin ei löydy jatkuvasta leikkaamisesta. Hyvinvointivaltio turvataan huolehtimalla myös tulopuolesta. Vasemmiston vaihtoehdossa esimerkiksi varallisuusvero palautettaisiin ja sekä ansio – että pääomatulojen verotus olisi progressiivista. Miljonäärivero. Myös suuryritysten veroalet tulisi perua. Sopeutusta tapahtuisi esimerkiksi ympäristölle haitallisista tuista.  

Vaihtoehdossa rakentuu oikeudenmukainen Suomi, jossa jo valmiiksi heikommassa asemassa olevat ihmiset, eivät joudu yhä epäinhimillisempään asemaan. Vastuuta kantaisi rikkaat eivät pienituloiset. 

Kannatusmittaukset näyttävät, että meidän politiikallemme on kysyntää. Mutta työtä on tehtävä, jotta kurjistaminen loppuisi. Meidän kaikkien työpanostamme tarvitaan. Nämä tuskin ovat viimeisiä taistoja, mutta parempaa maailmaa on rakennettava. Jokaisella on oltava mahdollisuus hyvään elämään. Sen puolesta me teemme työtä.

Hyvää vappua!

Tieni politiikkaan

Minulle asioihin ja epäkohtiin vaikuttaminen on aina ollut luonnollista ja olen myös saanut kasvaa ilmapiirissä, jossa epäkohtiin puututaan. Lapsuuteni osana on aina ollut aidot tosia ilmiöitä koskevat keskustelut. Ensin kertomukset suvun historian kautta siitä, miten yhteiskunta ei aina ole nähnyt kuin kapeiden raamiensa sisään, jotka se on asettanut täydellisyyden kuvaksi. Miten niistä oletuksista erottumista ei ole katsottu hyvällä. Kuinka vahvaluonteisia esiäitejä tai -isiä on tietyissä yhteyksissä pidetty ”hankalina”.  Ja samalla kuinka oman tien kulkemisella, omien arvojen mukaisen toiminnan mukaisella pitkäjänteisellä työllä voi saada hyviä asioita aikaan. 

Kuinka ei ole huono asia olla välillä vähän ”hankala”. Se vain tuo näkyväksi epäkohtia.

Kertomukset opettivat kulkemaan omaa tietä, kyseenalaistamaan asioita, jotka eivät tunnu oikealta. Itse ehdin kuitenkin teini-ikään ennen kuin kertomukset siirtyivät nykypäivään ja omaan elämääni. Sain seurata vierestä, ja osittain mukana pakolaisten saapumista Suomeen. Reposaaren Junnilan täyttymistä turvaa hakevista ihmisistä. Oma lähipiirini täyttyi tällöin ihmisistä, jotka halusivat auttaa. Mutta samalla jouduin huomaamaan, kuinka ilmapiirin horisontissa alkoi häilyä rasismi ja vihamielisyys, jonka kaltaista en omassa maailmassani ollut koskaan aiemmin nähnyt. Oman perheeni ja erityisesti äidin aktiivisuuden kautta minuunkin syntyi uudella tavalla halu vaikuttaa. En vain oikein vielä tiennyt miten.

Muutaman vuoden päästä lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Peräkärryä pakatessa lapsuudenkodin pihassa ajattelin yhtä suoraviivaisesti kuin varmasti kaikki 18-vuotiaat. Opiskelen tutkinnon, valmistun ja aloitan oman alan töissä. Siinä se!

Seuraavat vuodet tarjosivat kuitenkin paljon enemmän. Ne antoivat oman yhteisön, eri taustoista tulevia ystäviä, joiden kanssa sai kasvaa ja oppia elämästä. Vuodet ja nopeasti muuttuva maailma toivat kuitenkin myös uusia epäoikeudenmukaisuuksia uudella tavalla näköpiiriin ja itseä lähelle. Sateenkaariväestön syrjintä, ekokatastrofi, koronan tuomat monet ongelmat esimerkiksi mielenterveyskriisi. 

Vahva yhteisöllisyyden ja vaikuttamismahdollisuuksien tunne seistessäni Senaatintorin laidalla Black lives matter -mielenosoituksessa. Eksistentiaaliset kriisit ja kysymykset siitä voiko mihinkään todella vaikuttaa. Eräs ystävien kanssa vietetty huhtikuinen ilta ahdistuneena sipsipussia rutistaen seuratessa eduskuntavaalien 2023 tulosta. Kuva alkoi pikkuhiljaa hahmottumaan, tiesin, että halusin vaikuttaa ja aloin ymmärtämään, että se paikka voisi olla puoluepolitiikassa.

Vielä oli kuitenkin yksi muutos edessä. Aloin kaivata takaisin kotiin. Helsinki – se savuinen, sumuinen kaupunki, ei enää tuntunut siltä. Muutin takaisin Satakuntaan, tällä kertaa asettuen Ulvilaan. Lapsuuden mummulasta tuli koti ja samalla aika oli kypsä. Samalla viikolla, kun olin siirtänyt kirjat Ulvilaan allekirjoitin hakemuksen liittyä Vasemmistoliiton jäseneksi. 

Ensimmäistä Ulvilan Vasemmiston kokousta jännitin valtavasti. Miten pääsisin mukaan ja löydänkö edes oikean paikan, missä kokous olisi? Kokisinko oloni paikkaankuulumattomaksi? Jännitys oli kuitenkin turhaa, muut Ulvilan vasemmistolaiset löytyivät ja vastaanotto oli lämmin. Oli helppoa tulla mukaan toimintaan. Koin, että olin löytänyt sellaisen yhteisön, jossa ja jonka kautta voisin alkaa vaikuttaa itselleni tärkeiden teemojen puolesta. Saan vaikuttaa ja ottaa kantaa maahanmuuttajien oikeuksien, rasisiminvastaisuuden, sateenkaariväestön oikeuksien, ekologisten teemojen ja oikeudenmukaisen talouden puolesta. Sokerikuorrutetuin sanoin voisi sanoa, että löysin poliittisen kodin. Hunajaista tai ei on sanoissa totuutta kokemuksestani.

Sitten lopulta kaikki tapahtui rytinällä. Alle vuosi ensimmäisestä kokouksestani olin päätynyt allekirjoittamaan ehdokassuostumuslomakkeen kuntavaaleihin. Vaalien tekeminen oli mahtavaa. Olin siis vihdoin löytänyt oman tapani vaikuttaa. 

Siinä missä tiesin aina voivani kysyä apua ja neuvoa ryhmän konkareilta pystyin toivottavasti tuomaan omat korteni kekoon. Aktivoin Ulvilan vasemmiston somet uudelleen ja muutkin ehdokkaan lähtivät ihanasti mukaan ajatukseen jakaa ehdokkaiden esittelyjä someihimme. Toivon mukaan julkaisut tavoittivat uusia ihmisiä, ehkä nuoria, joita perinteinen vaalimainonta ei niin helposti tavoita. 

Somen lisäksi jalkauduimme tietysti myös ”oikeaan” maailmaan. Pidimme perinteisiä vaalitapahtumia Hansan kauppakeskuksella ja jokainen erilainen ehdokas pääsi esille omalla tavallaan. Käytiin keskusteluja, tarjottiin munkkikahveja, karkkia, kyniä tai silmälasipyyhkeitä ja tietysti ehdokasesitteitä.

Lempitapahtumani vaalikeväältä oli lapsiperhetapahtuma, jonka järjestimme. Vaikka toppatakistani ja villapipostani huolimatta olin luita myöten jäässä kylmässä tuulessa lämmitti mieltä se, kuinka sankoin joukoin perheitä tuli tapahtumaan. Lapset pääsivät kasvomaalaukseen, pomppulinnaan ja poniajeluille. Samalla saimme keskustella lasten ja nuorten elämästä Ulvilassa. Millä on merkitystä arjessa ja mitä voisimme toivottavasti edistää?

Sitten koitti vaalipäivä. Heräilin huhtikuiseen aamuun ajatellen lähinnä sitä, olisiko puurokattila puhtaana. Olin viettänyt vaaliviikonlopun 8-vuotiaan kummipojan kanssa ja myös vaalipäivän alku koostui lähileikkipaikalla vedetystä hyppykilpailusta. Mielessä pyöri toki välillä sekin, kuinka vaalit menisivät Vasemmistolla niin meillä kuin muuallakin Suomessa. Vain välillä oli mieleni syrjällä pyörähtänyt ajatus, että saattaisin tulla valituksi. Kun sitten ennakkoäänet näpsähtivät näytölleni ilmoittaen, että niiden perustella olisin pääsemässä läpi en voinut uskoa näkemääni. Osin kauhun, mutta innostuksenkin sekaisin tuntein seurasin tuloslaskentaa, kun lopulta äänet oli laskettu ja vahvistettu olin vieläkin häkeltynyt. 

Minut oli todella valittu Ulvilan kaupunginvaltuustoon ja voisin yhdessä muiden ryhmämme jäsenten kanssa konkreettisesti vaikuttaa asioihin. Pääsisin opettelemaan kuntapolitiikkaa ja en ”vain” kirjoittelemaan tulikivenkatkuisia somekirjoituksia profiiliini.  Kun nyt mietin taaksepäin noihin huhti-toukokuun viikkoihin nousee mieleeni liuta hetkiä. Kotona vietetyt viikonloppupäivät, kun kahlasin läpi kuntalakia ja Ulvilan hallintosääntöä oppiakseni muutamia perusasioita, ennen kuin valtuustokausi alkaa. Puolueiden välisiä neuvotteluja luottamuspaikkajaoista. Valtavasti uutta. Innostusta ja jännitystä. 

Lopulta koitti kauan odotettu kesäkuu ja kauden ensimmäinen kaupunginvaltuusto. Vaikka uusien vastuiden opettelu alkoikin toden teolla vasta nyt koin jonkinlaisen epävarmuuden kauden tulleen tietyllä tapaa päätökseensä. Mielessäni konkretisoitui ajatus siitä, että todella olen kaupunginvaltuutettu ja muissa luottamustehtävissä, joihin minut on valittu. Ensimmäisen kokouksen jälkeen julkaisin Instagramiin päivityksen, jossa pohdin tulevaa työtä näin ”Pian alkaa siis vielä syvällisemmin aika perehtyä, suunnitella, osallistaa, osallistua ja vaikuttaa.”

Kaikki onkin vielä aivan alussa. Alussa tällä valtuustokaudella, alussa opettelumatkallani. Alussa myös tulevan paremman huomisen suhteen. Sen eteen olemmekin jo tehneet tämän valtuustokauden ensimmäisiä askeleita. Viimeksi Kaupunginvaltuustossa teimme valtuustoryhmänä aloitteen ilmaisen aamupalan tarjoilemisesta Ulvilan perusopetuksen kouluissa. Löysimme myös puolueidenvälistä yhteistyöpintaa meidän nuorten valtuutettujen tehdessä aloitteen sateenkaariliputuksesta Ulvilassa Pride-viikolla ensi vuodesta alkaen. 

Työ on kuten sanottua vasta alussa ja odotan jo innolla tulevia vuosia. Mitä oppeja ja vaikutusmahdollisuuksia ne tuovat tullessaan. Uusia tapoja vaikuttaa ja uusia sekä vanhoja asioita mihin tarttua työssä. Tästäkin näkökulmasta olen innoissani ja kiitollinen siitä, että pääsen saamaan taas yhden uuden kokemuksen täällä tänään. Päästä kuulemaan ja osallistumaan koko kotimaakuntamme Vasemmistoliiton strategiatyöhön ja saamaan taas uusia näkökulmia omaan ajatteluun ja tietouteen. Varsinkin lisää inspiraatiota ja voimaa yhteisestä työskentelystä ja tulevaisuuden näköaloista.Kokemuksia valtuustotyöskentelyn ja politiikan saralla minulla on vielä – varsinkin moniin teistä verrattuna vielä vähän. Silti paljon enemmän, kuin olisin vielä vähän aikaa sitten uskonut. Kokouksia, työryhmätyöskentelyä, paneelikeskusteluja ja taustatöitä. Jokainen saamani kokemus on kuitenkin entistä enemmän vakuuttanut minua siitä, että kuntapolitiikkaan mukaan lähteminen oli ja on oikea päätös. Varsinkaan tässä ajassa on mahdotonta vain seurata vierestä ja olla hiljaa